Social:

RSS:

Vatikaanin Radio

Paavin ja kirkon ääni maailmalla

Kieli:

Kirkko \ Kirkko Maailmassa

Lähetyskäsky on yhä voimassa

Kirkko jatkaa lähetystehtävässään perustajansa työtä. - RV

28/10/2016 11:23

Ohessa vuoden 2016 Ratzinger -palkinnon voittaneen Inos Biffin artikkeli kirkon lähetystehtävästä ja uskontojen välisestä dialogista.

Kirkko ponnistelee kaikin voimin, jotta kaikki ihmiset kääntyisivät Kristuksen puoleen. Tämä on kirkon oleellinen tehtävä ja tämän puolesta se rukoilee. Kristus antoi ylösnousemuksensa jälkeen kirkolle selvän toimeksiannon: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa”. Kristuksen tarkoitus oli julistaa evankeliumia kaikille kansoille ja luoduille, kaikkialla, ja tehdä kaikista opetuslapsia. Alusta alkaen kirkko onkin ymmärtänyt itsensä oleellisesti lähetykseen suuntautuneena. Pysyvä ja universaali lähetystehtävä on osa kirkon luontoa; vähempi tekisi siitä jotain muuta kuin Kristuksen kirkon.

Evankeliumin julistaminen merkitsee sen kertomista, että vain siinä ja sen vastaanottamisen kautta on mahdollisuus pelastua. Jeesuksen sanat ovat ehdottomia: ”Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen” (Mark. 16:16). Myöntää, että johonkin uskontoon vilpittömällä omallatunnolla pitäytyvä voi pelastua, merkitsee sen tunnustamista, että universaali pelastustahto vaikuttaa niissä, jotka tekevät sitä hyvää, mihin vilpitön ja rehellinen omatunto kehottavat. Kaikki todellinen ja hyvä, mitä muista uskonnoista löytyy, on ilman muuta Kristuksen tahtomaa ja häneen viittaavaa. Tämän vuoksi sellainen käsitys on väärä, että evankeliumin julistusta pitäisi muiden uskontojen kunnioituksen nimissä välttää. Samoin on väärin välttää Jeesuksen julistamista ainoana pelastajana ja korkeintaan kantaa kortensa kekoon, että jokainen pysyisi puhtaasti ja johdonmukaisesti uskollisena omalle  ”uskontunnustukselleen”. Uskontoja tulee ilman muuta kunnioittaa – ketään ei voida pakottaa uskomaan evankeliumia. Jumala itse on uskonnonvapauden takaaja. Mutta tästä ei seuraa kaikkien uskontojen samaistumista evankeliumiin tai Jeesuksen hämärtymistä ainoana pelastajana kaikkina aikoina ja kaikille.

Kristuksen hartain toive oli, että Aabrahamin lapset ottaisivat hänet vastaan Messiaana. Itse asiassa  kristinuskon perusta on Jeesukseen uskovien juutalaisten uskossa, nimittäin Marian, Joosefin, Sakariaan, Elisabethin, Johannes Kastajan, Simeonin ja Annan, apostolien ja koko ”Jumalan kirkon”  (Gal. 1:13) uskossa, jotka kristinuskon alkuvaiheessa näkivät Jeesuksessa lain täyttymyksen tai lopun (Room. 10:4). Aivan liian helposti unohdetaan, että ”Jumalan kirkko” syntyy Kristukseen uskovien juutalaisten uskosta, ei ainoastaan Paavalin. Jos he eivät olisi ottaneet Kristusta vastaan Messiaana, kristinusko olisi sammunut jo alkuvaiheessaan.

Tästä syystä kristinuskon ja juutalaisuuden välinen suhde eroaa ratkaisevasti kristinuskon suhteesta muihin uskontoihin. Genesiksen Jumala on kristinuskon Jumala, joka alussa ”luo taivaan ja maan” (1. Moos. 1:1) ja joka Jeesuksessa Kristuksessa ilmoittaa itsensä Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Tätä Jumalaa kirkko saarnaa kaikille ihmisille, julistaen Hänen ainoaa Poikaansa Jeesusta, ihmisten ainoaa pelastajaa. Näin tehdessään kirkko jatkaa Jeesuksen tehtävää ja jo luomisessa alkaneen ilmoituksen tavoitetta. Kirkko on täysin tietoinen siitä, että hyväksyessään muita pelastajia Jeesuksen rinnalle, se laittaisi toivonsa epäjumaliin; ja että kieltäessään taivaan ja maan luoneen Jumalan, joka Jeesus Nasaretilaisessa ilmaisi itsensä kolmiyhteisenä, se hylkäisi Luojan itsensä.

Näin tulevat esiin kirkon lähetystehtävän alku, sisältö ja päämäärä. Kirkko on kutsuttu vastaamaan tehtävästään yksin Kristukselle ja jakamaan hänen kanssaan evankeliumin julistustehtävän. Tämä ei tarkoita ”dialogin” hylkäämistä. Dialogi ei kuitenkaan voi koskaan merkitä sen hämärtymistä, että vain evankeliumissa on kaikille, samalla tavalla, tarkoitettu pelastus; tai sitä, että evankeliumin julistaminen jokaiselle välttämättömänä ja oleellisena on Kristukselta saatu tehtävä; eikä sen tulee koskaan saattaa kyseenalaiseksi sitä, että kirkon on kaikkina aikoina tehtävä kaikkensa, jotta kaikista ihmisistä tulisi Herran opetuslapsia. Näin on ollut joka tapauksessa kirkon alusta asti.

Jos ”heikko” dialogi olisi päässyt valtaan, tai jos kristityt olisivat huolehtineet pakanatemppeleiden rakentamisesta, tai etsineet vain pienintä yhdistävää tekijää tuomatta esiin kristinuskon selkeää erilaisuutta, meillä ei olisi ollut marttyyrien todistusta. Dialogista ei seuraa dramaattista riskiä, joka ilmenee marttyyriudessa. Mutta ilman sitä meillä ei olisi enää kristillistä uskoa tai kirkkoa, joka haalistuu ja katoaa lähetysinnon sammumisen myötä, kun evankeliumin julistamisesta ei enää välitetä, kun katoaa varmuus siitä, että on vain yksi Jumala, jonka suhteen muut ovat vain epäjumalia, ja vain yksi Herra, Jumalan Poika, jota kirkko on kutsuttu julistamaan koko maailmalle.

Artikkeli julkaistiin alunperin L'Osservatore Romano'n numerossa 8. elokuuta 2014.

 

28/10/2016 11:23